Hei, perustin juuri blogin, koska pääni räjähtää silmistä alkaen, sydämestä nyt puhumattakaan, enkä ole koskaan osannut puhua muille ihmisille. Kirjoittaminen sen sijaan sujuu, ainakin, kun sen tekee tällä tavalla.

Olen siis Muurahainen, ah mikä mielenkiintoinen nimi, kun en muutakaan keksinyt. Blogin nimi on myös tuulesta temmattu ja vaihtuu, jos joskus keksin jotain parempaa, toisin kuin osoite, joka on joka tapauksessa tyhmä: pienimuu. Voitte yrittää ymmärtää, että se tulee nimimerkistäni, tai sitten voitte naureskella sille, että olen lehmä joka sanoo muu; ei se minua oikeastaan haittaa.

Oikeasti on inhottavaa, kun huomaa syksyn saapuneen, sillä on kylmä eikä ohut takki kauheasti lämmitä, mutta silti pitää vain pyöräillä, koska kävellen ei ehdi. On inhottavaa, kun sanotaan syksyn olevan muutoksen aikaa, mitä se valitettavasti liian usein on, mutta kun olisi mielellään muuttamatta mitään. Kaikkiin asioihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, sillä jos poikaystävä muuttuu etäiseksi ja toteaa, että välillä miettii, kannattaisiko olla yhdessä lainkaan ja että tykkääkö tarpeeksi, ja sen jälkeen puhuu hyvin harvoin ja suuttuu ja syyllistää kaikesta, on mahdotonta istua oppitunnilla ilman, että mahaan sattuu, kun pelottaa niin paljon, mitä poikaystävä sanoo seuraavalla välitunnilla, jos hänet sattuu näkemään. Pelottaa, miten käy, jos suhde loppuu, mutta pelottaa myös, miten voi oikein jatkaa tällä tavalla. On ahdistavaa, kun tietää, että viimeisten hyvin monen kuukauden aikana on nojannut lähes kaikessa poikaystävää, kertonut asioita hänelle, ja on jo tullut riippuvaiseksi, tottunut läheisyyteen ja turvaan ja siihen, että joku on omalla puolella, että on joku, jolle saa kertoa asiansa milloin tahansa ja joka ei siitä hetkahda. Tuntuu mahdottomalta, että enää voisi tehdä saman ystävien tai oikeastaan ystävän kanssa, sillä hänellä on muutkin kaverit, kenties itseä tärkeämmät, toisin kuin poikaystävällä.

Yksi ero on koettu, ja se oli liikaa. Se oli oikeastaan vielä saman henkilön kanssa, ja alkoi juuri samalla tavalla, ja se sattui aivan liian paljon, vaikka tiesi koko ajan, että yhteen palaaminen on mahdollista, ja jaksoi jopa usein uskoa siihen. Mutta niin paljon on kokematta, kaikki mitä on suunniteltu, ihan pienetkin asiat - ja vähän isommat ja näkyvämmät, kuten vanhojentanssit - joten miten tämä voi mennä näin? Miten voi selvitä, jos käykin huonosti? Kuinka voin tulla kouluun, kun hän on siellä joka päivä, eikä voikaan enää mennä hänen luokseen, vaan on silmät punaisina ja turvonneina kestettävä muiden uteliaat katseet?

En halua testata.